Suoritimme pesäkäynnin. Viikissä viime lauantaina ajelleet saattoivat bongata meidän on-the-road-kehänrakennuspajan. Aivan oikein. Kesä pääsi vallan meidät yllättämään, että jestas sentään kun yhtäkkiä noita valmiita kehiä (=kehä, eli puurimojen ympäröimä kennosto/vahakakku, kohta kuvia niin hitaimmatkin hoksaa) tarvitaankin läjäpäin. Eikä missään nimessä ollut tekemistä asian kanssa sillä että ollaan tolloja alottelijoita. No mutta, ollan tekeviä ja se kompensoi kovasti. Nora roudasi laatikollisen kehälistoja kotoaan ja minä jonkin X-kromosomissa sijaitsevan geenin ("tätä saatetaan tarvita ja tätä ja tätä.") avustuksella hoksasin ottaa niittipyssyn ja vasaran mukaan (kyllä, tottakai omistajan sellaiset kerrostaloasunnossani). Treffattiin lähellä tarhapaikkaa. Autot parkkiin ja kokoamispaja meikäläisen auton takakonttiin.
Nap nap. Noralla oli hyvä draivi päällä.
On se hienoa nähdä kättensä jälki.
Tosiaan pohjukkeitahan meillä ei tähän hätään ollut, mutta ajateltiin, että kyllä ne mehiläiset ennenvanhaankin ovat osanneet rakentaa kennostoa ihan ilman mitään apuja, joten näillä mennään. Pohjukkeiden idea on siis ohjata mehiläiset rakentamaan kennostonsa nätisti kehiin ja samalla jeesata alun kanssa ja keventää rakennusurakkaa. Ajateltiin myös, että kun mehit tajuavat, että rakennettavaa on paljon ja saavat rakennusvimman päälle, niin ne eivät ehkä ihan heti keksi parveilla. Ajateltiin (paljon näköjään ajatustyötä tämä mehihomma) myös, että alusta asti rakennettu kenno voisi toimia kennohunajassa. Nämä kehät tosin menivät nyt sikiöosastoille. Kahden hengen orjalinjastolla valmiit kehät saatiin suht nopsaan valmiiksi.
Varjeltiin tarhapaikan ympäröimää viljeltyä kasvustoa, joten ei tällä kertaa ajettu autoja ihan likelle. Hartijavoimin vaan systeemejä kantamaan. Matkaa tuli ehkä noin 120 m, mitä mukavasti maustoi jyrkkäpenkereisen ojan ylitykset sekä metsäinen oikotie.
Nora meditoi ennen fyysistä suoritusta.
Kantaa, ämmä, kantaa kantaa!
Päästiin pesille. Päätettiin, että sikiöosastot saavat olla puupesissä ja tehdään hunajaosastot styrokslaatikoihin. Hunajaosastot ovat kuitenkin aina päällimmäisinä, joten tuota nihkeää nostelua on niiden kanssa eniten joten kevyimmät boksit sinne. Meillä oli vielä jokaiseen nyt lisättävään laatikkoon myös muutama valmiiksi rakennettu kehä. Tämän ajateltiin toimivan mallina meheille, että miten sitä kennostoa kannattaa alkaa sinne tyhjiin kehiin rakentamaan. Toivottavasti mehit ajattelevat kuten me.
Tsekattiin alkuun ne pesät, joilla oltiin käyty viikkoa aiemmin. Toinen oli ihan täynnä elämää ja toinen taas hivenen apaattisempi. Aika alhaalla oli kaksi emokennon näköistä rakennelmaa. Tuumittiin että ehkä tyypit ovat hissuksiin vaihtamassa äippää. Vahvempi näistä oli aivan hullu. Ne oli viikossa rakentaneet tyhjään kehään näin paljon uutta neitseellisen vaaleaa kennostoa:
Ihan sairaan siistiä. Meidän pikku arkkitehdit!! Niin päteviä. Tähän kommenttina, että huvittava ilmiö pesillä: Nora puhui mehiläisille koko ajan. "Varo", "väistä", "oi ANTEEKS!". Jne. Hupsua. Ihan kuin koirille juttelisi. Eihän sitä tiedä, ehkä mehit oppivat, kun aina toistaa samoja sanoja. Niin ja se syntymän ihme! Me nähtiin ihan omin silmin, kun oikea upouusi mehiläinen tappeli tietään ulos vahakannen alta. Se oli ihmeellistä. Tultiin vähän niinkuin äideiksi. Hihkuminen taisi kuulua tielle asti.
Onnentunne oli jälleen katoavainen. En ymmärrä mikä siinä on, mutta jälleen yksi mehi oli yhtäkkiä meikäläisen hupun sisällä ja meinasin taas saada slaagin. Tai en tiedä saiko Nora pahemman slaagin, kun säikähti mun äkkiliikettä vissiin aika paljon, kun jouduin turvautumaan murhaan tämän hupputunkeilijan kanssa. Seuraavassa hetkessä sain mehitarhaajanurani neljännen piston, reiteen. Näyttää siltä että pisto tuli suojapuvun läpi. Jatkossa siis villahousut alle vaikka ois miten lämmin päivä, koska tuolloin heti suojapuvun jälkeen oli paljaat kintut. Jalkinevalinta osui sentään tällä kertaa kohdilleen, opin sen ikkäänkuin kantapään kautta ehheh (jotta tämän nokkelan kaksoismerkityksen tajuaa, pitää lukea edellinen blogikirjoitus).
Pesillä oli siis kaikki erinomaisesti ja loputkin saivat nyt lisätilaa. Ensi viikonloppuna kaiketi uudestaan kyyläämään menoa, jos sitä sais hunajalaatikot kaikkiin lisättyä. Sitä ennen aion fiksata suojahuppuun niin napakan kuminauhan kaulaosaan, että tulen vaikka naama sinisenä pois pesiltä, mutta yhtäkään tunkeilijaa en intiimeille alueille enää halua!
Savutin toi jälleen ennen kaikkea henkistä turvallisuudentunnetta. Nora ei täysin allekirjoittane, koska hän aloittelijalle sopivaan tyyliin kiskaisi kunnon henkoset savuttimesta tarkastaessaan, että tuleeko sieltä savua. Tulihan sieltä, koska minä sen olin sytyttänyt. Ugh.
-Päve
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti