Nyt se on tehty, ensimmäinen omien pesien pesäkäynti. Jännitti muuten vähän. Meidän suojapuvut on käytettynä ostettu ja jokseenkin parhaat päivänsä nähneet. Muun muassa kasvojen suojaverkko tulee nassuun kiinni, mikä saa pulssin hivenen kiihtymään kun mehejä pörrää lähellä herkkiä paikkoja. Tosi lähellä. Liian lähellä... No. Koska kirjoitan tätä, tiedätte ettei kuoltu, joten ei tarvitse enää pidätellä hengitystä.
Avattiin ensimmäinen pesä. Nora puheli, että kun ollaan konkareita niin jätetään tuon savuttimen käyttö sitten niikseen. No, minä kyllä meinasin, että tänään ei olla ainakaan konkareita joten viritin savuttimen ja saatoin kyllä tuprauttaa sitä enemmän kuin tarpeeksi lentoaukosta tyyppien niskaan. Minusta vaan tuntui että yksi tuprautus ei riitä ja toisen jälkeen en ollut ihan varma että meniköhän sinne, joten annoin kolmannen, ehkä neljännenkin, en laskenut enää. Tupruttelusta huolimata (tai siitä liiallisesta sellaisesta?) johtuen tämän ensimmäisen pesän raitapaidat olivat luonteikkaita! Meitä jänskätti niin maan perkeleesti. Yritin nostella kehiä samettisin ottein, mutta jos meinaa tärisyttää ja syke pompahtaa jokaisesta parven kuohahduksesta niin ole siinä sit samettinen saakeli. Oikeastaan tultiin siihen tulokseen aika nopeasti, että ei tänään kiusata näitä tyyppejä enempää. Havaittiin, että jokainen kehäväli oli suht täynnä mehiläisiä, joten lisättiin päällimmäiseksi hunajaosasto. Kahden alemman pesäosaston ja uuden hunajaosaston väliin laitoimme sulkuristikon. Sulkuristikon pointti on estää emoa lyllertämästä yläkertaan: ristikon väli on jetsulleen sopiva työläselle, mutta emo on sellainen matami, ettei perä mahdu väleistä. Joten, kun munia ei ala ilmestyä ylimmän laatikon kehille, mehit keräävät sen täyteen hunajaa. Nokkelaa. Muutamia kuhnureitakin bongailtiin. Noloa kyllä meinasin yhden sellaisen nähdessäni innostua että emohan se siinä, mutta onneksi kasvot säilyi kun kohtuullisessa ajassa tajuttiin, että kuhnureitahan nuo useammat emoehdokkaat olivatkin. Oppia ikä kaikki.
Toinen pesä oli ihan eri maata. Jengi oli huomattavasti leppoisampaa, kuin lähimmät naapurinsa. Tässä pesässä ei ollut yhtä paljon väkeäkään, mutta kehiä nostellessamme löysimme kuitenkin avo- ja peittosikiöitä. Emo siis oli jossain ja hoiteli hommaansa. Tässäkään pesässä ei, kuten ei edellisessäkään, oltu rakennettu mainittavaa määrää kuhnurikennoja, joten ei päästy leikkelemään niitä pois. Tiedä sitten tiedättekö, mutta kuhnurikennot tunnistaa niiden suuremmasta koosta ja korkeammasta peittovahaskannesta. Kuhnurin kuoriutumisessa kestää pidempään kuin työläisen (en muista kestoja), joten varroapunkit ehtivät rattoisasti rietastella kuhnurikennossa sisällä julmasti hyväksikäyttäen kehittyvää kuhnuria, joka on miesmehiläinen siis. Ratkaisu varroan vähentämiseen pesissä on siis leikata peitettyjä kuhnurisikiöitä mäkeen. Tai voi ne syödäkin. Jos ikinä Noran kanssa rohkenemme niin siitä kyllä kerrotaan silmät loistaen. Summa summarum, kuhnureilla on lyhyt ja nihkeä elämä. Tälle pesälle emme siis tässä vaiheessa tehneet mitään. Porukkaa oli sen verran vähän, että olisi ollut turhaa lisätä vielä uutta osastoa päälle. Toukkien kehittymioptimilämpötila huitelee jossain lähempänä 40 astetta, joten jos tuvassa on paljon tilaa, niin luonnollisesti lämmityskustannukset kasvavat.
Se oli siinä. Kohta saadaan pesiä LISÄÄ. To be continued...
Nora muistutti rautakankea koko pesäkäynnin ajan.
Pettämätön tyyli.
Volvot osoittivat ketteryytensä peltoajossakin. Go Volvot.
-Päve
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti